Liberaali ja konservatiivi?

Viime aikoina julkisuudessa on käyty paljon keskustelua Kokoomuksen sisäisestä konservatiivi – liberaali -jaosta. Tätä keskustelua on vauhdittanut yllättäen monien muiden puolueiden jäsenten kollektiivinen epäilys siitä, että tuo jako olisi jotenkin erityisesti viime aikoina syventynyt, ja että Kokoomus olisi jonkin jakautumisen partaalla. Itse en ole mitään erityistä syventymistä tässä jaossa havainnut, eikä siinä ole mitään uutta, että Kokoomuksessa on liberaalimpia ja konservatiivisempia ajatuksia painottavia ihmisiä. Niin on aina ollutkin, eikä siinä ole mitään ongelmaa. 

Viime viikkojen keskustelu tästä linjaerosta on kulminoitunut Helsingin pormestariehdokasasetteluun. Helsingin Kokoomuksen asioihin tai sen ehdokkaiden päätöksiin en espoolaisena puutu sen enempää kuin toteamalla, että minusta yhdenkään ehdokkaan tai sellaiseksi pyrkineen tai kenenkään muunkaan linjaerot eivät ole sellaisia, että niiden pitäisi estää yhteisten tavoitteiden eteen samassa puolueessa toimiminen. Tärkeintä olisi muistaa rakentavat käytöstavat ja puolueen etu – oman puolueen toisen kuntavaaliehdokkaan horjuttaminen heikentää paitsi Kokoomuksen, myös horjuttajan asemaa. 

Noin muuten olen sitä mieltä, että Juhana Vartiainen olisi loistava pormestari Helsingille. 

Itse olen aina pitänyt koko konservatiivi-liberaali -kysymystä vähän kummallisena ja yliarvostettuna – ennen kaikkea siksi, että konservatismi ja liberalismi eivät ole aatteina mitenkään toisilleen vastakkaisia. Konservatismin vastavoima on loogisesti radikalismi ja liberalismin autoritarismi. Angloamerikkalaisissa “poliittisissa kompasseissa” ja vaalikoneissa tämä jako tunnetaan varsin hyvin, mutta Suomessa erityisesti arvoliberaalius ja talousliberalismi, etenkin libertarismi, sekoitetaan usein erikoiseksi kokonaisuudeksi. 

Montaa espoolaista kuitenkin varmasti kiinnostaa suhtautumiseni asiaan, ja siksi päätin avata ajatteluani tässä tekstissä. Voin paljastaa jo nyt, että tarkkaa joko-tai vastausta en tule myöhemminkään tässä kirjoituksessa antamaan. 

Olenko liberaali?

Suomalaistyylisten vaalikoneiden nelikentässä olen oikeistolainen liberaali, mikä on varsin loogista liberaaliutta mittaavien kysymysten vuoksi. Minusta on hyvä, että homo- ja lesbopareilla on täydet avio- ja adoptio-oikeudet. Minusta koti, uskonto ja isänmaa eivät välttämättä ole onnistuneen politiikan kulmakivi, eikä valtion kuulu olla sidoksissa mihinkään uskontoon tai uskonnolliseen yhteisöön. Pride-liputuskin on minusta hieno viesti yhdenvertaisuuden puolesta. Minusta mikään perinne ei myöskään ole vain perinteikkyytensä vuoksi säilyttämisen väärti. Perinteillä on arvonsa, mutta niitä pitää tarkastella kriittisesti ja haitallisista luopua. 

Minusta nuo kannat eivät kuitenkaan välttämättä yksin tee kenestäkään laaja-alaisesti tai johdonmukaisesti liberaalia. Kuten aiemmassa kirjoituksessani avasin, minusta liberalismin perusajatus siitä, että ihmisten pitäisi saada tehdä mitä tahansa, mikä ei loukkaa toisten ihmisten vastaavaa vapautta, on kaunis ajatus yhteiskunnan perustaksi. Hyväksyn esimerkiksi verotuksen välttämättömyyden, mutta minusta sen minimointi on itsessään tavoiteltavaa, sillä verosubjekti on aina verovarojen ensisijainen omistaja, eikä tätä omistusoikeutta pidä ilman painavaa syytä loukata. Muutenkin haluan pienentää valtion roolia kaikessa, missä sen ei ole välttämätöntä olla mukana. 

Asenteeni yhteiskuntaa kohtaan on siis lähtökohtaisesti liberaali ja jopa liberalistinen. Tässä ei siis kaiketi pitäisi olla tämän enempää mietittävää. 

Mutta kun on. 

Olenko konservatiivi?

Tunnistan ajattelussani myös konservatiivisia piirteitä, joita vaalikoneet tai muut mittarit harvoin mittaavat. Arvostan lähtökohtaisesti yhteiskunnallista vakautta ja hallittua, harkittua muutosta. Muutosvastarintaista minusta ei saa, mutta tiedostan, että liian radikaali muutos on tehokkuustappio koko yhteiskunnalle, sillä se aiheuttaa tarpeetonta epävarmuutta. En myöskään muuttaisi länsimaisen poliittisen tai talousjärjestelmän perusteita yhtään mihinkään, ainoastaan vähentäisin niiden keskusjohtoisuutta ja lisäisin markkinoiden vapaata toimintaa. En siis ole millään tasolla radikaali, vaikka erilaisia yhteiskuntavisioita onkin minusta hauska pallotella. Radikalismin vastustajana olen siis jokseenkin konservatiivinen. 

Mutta enkö juuri määritellyt itseni liberaaliksi? Kyllä, eikä tässä ole mitään ristiriitaa. Entistä pienempi ristiriita tässä on myös siksi, että nykyinen länsimainen yhteiskunta on melko liberaali. Voisi se liberaalimpikin olla, mutta fakta on kuitenkin se, että nykyistä liberaalimpi se ei ole koskaan ollut, ja suunta on edelleen vahvasti liberaalimpaan päin, myös siitä huolimatta, että tietyt konservatiiviset ja jopa taantumukselliset vastavoimat ovat viime vuosina vahvistuneet. 

Liberalisoitumisen trendi on minusta ehdottomasti hyvä asia. On huomattava, että koska nykyinen länsimainen yhteiskunta on hyvinkin liberaali, voidaan nykytilan säilymisen puolustaminen määritellä sekä liberaaliksi että konservatiiviseksi. Liberaalin yhteiskunnan ja koko liberalismin hienous piilee siinä, että liberaalissa yhteiskunnassa saa olla omassa elämässään juuri niin konservatiivinen kuin haluaa. 

Tällaista “kotikonservatismia” tunnistan myös omassa ajattelussani. Arvostan hillittyjä, kohteliaita käytöstapoja, riittävän siistiä ja arvokasta pukeutumista eri tilaisuuksissa, vanhempien ihmisten tervettä kunnioitusta, kovaa rehellistä työntekoa, laajaa yleissivistystä ja historiantuntemusta sekä akateemisia normeja noudattavaa tutkimustyötä. Lisäksi vierastan hyvin voimakkaasti päähineiden käyttämistä sisätiloissa, ja olen sitä mieltä, että paras musiikki tehtiin pääosin 1970- ja 1980-luvuilla, ja että musiikista tuli tarpeeksi elektronista, kun sähkökitara keksittiin. Kotikonservatismia tämä kaikki on siksi, että en halua millään säännöillä tai laeilla rajoittaa toisilla tavoilla toimimista – en vain itse arvosta sellaista samalla tavalla. 

Entäs sitten ne konservatismin kulmakivet – koti, uskonto ja isänmaa? Uskonnon suhteen kannatan laajaa positiivista ja negatiivista uskonnonvapautta. Jokainen uskokoon mihin haluaa ja harjoittakoon uskontoaan miten haluaa, kunhan ei loukkaa muiden vastaavaa vapautta tai vapautta elää ilman uskontoa. 

Kotiin ja siihen asennoitumiseen suhtaudun osuvan kotikonservatiivisesti. Arvostan perhettäni, sukuani, sen perinteitä, kotikaupunkiani Espoota, kotimaatani Suomea ja kotimaanosaani Eurooppaa. Pidän toki Euroopan Unionista ja kaikesta muustakin tiiviistä yhteistyöstä länsimaisten sivistysvaltioiden kanssa. Olen siis samalla logiikalla isänmaallinen – Suomi on hieno maa, joka ansaitsee mahdollisimman valoisan tulevaisuuden, avoimena, vahvasti eurooppalaisena ja länsimaisena, liberaalina yhteiskuntana. 

Siinä mielessä olen myös suomenmielinen ja isänmaallinen, että pidän suomen kieltä ja Suomen omintakeista kulttuuria erittäin suuressa arvossa, kuten myös sitä, että muillakin kansakunnilla on omat kielensä ja kulttuurinsa. Rakastan suomenkielistä kirjallisuutta, runoutta ja musiikkia, ja pidän tärkeänä, että suomen kieli säilyy paitsi Suomen virallisena kielenä, niin myös kehittyvänä kulttuurin ja tieteen kielenä. Kai sitä voi pitää jopa kansalliskonservatismina. Olkoon sitten niin. 

En muutenkaan tykkää määritellä itseäni niiden aatteiden tai ismien kautta joista periaatteessa tykkään, vaan ennemmin muodostan mielipiteeni maailman ilmiöistä ja sitten solahdan johonkin väliin ismien puristuksessa. Nykyään muodikas aatteellisesta ajattelusta kieltäytyminen ja johonkin korkeampaan “järkevään ja hyödylliseen” politiikkaan uskominen on minusta hyvin keinotekoista, sillä aate se on utilitarismikin. 

Arvot ovat loppupeleissä kaiken politiikan perusta, ja aatteet varsin käyttökelpoisia tapoja koota ja analysoida niitä. Dogmaattinen yksittäisten aatteiden seuraaminen ei johda mihinkään hyvään, mutta oman ajattelun kuvaamisessa niiden kautta ei ole mitään väärää. 

Konservatismin ja liberalismin olemuksiin liittyy myös kaksi mielenkiintoista paradoksia. Joku voisi pitää minua konservatiivina siksi, että suhtaudun kriittisesti laajamittaiseen ei-työperäiseen maahanmuuttoon. Kuinka ollakaan, syynä on ennen kaikkea se, että länsimaisen ja liberaalin yhteiskunnan kannalta on täysin kestämätöntä, että maahan tulee paljon ihmisiä, jotka jäävät elämään täysin tulonsiirtojen varassa. Kuten aiemmin totesin, tällaista halua säilyttää vallitsevat olot voi pitää ilman ristiriitoja sekä konservatiivisena että liberaalina. 

Vastaavasti kannatan törkeimpiin väkivalta- ja seksuaalirikoksiin syyllistyneille selvästi nykyistä kovempia tuomioita. Moni voisi ajatella, että paras tapa estää rikoksia on rangaistusvarmuus eikä rangaistusankaruus, ja että rikoksentekijän ja yhteiskunnan etu on se, että rikoksentekijä pystytään kuntouttamaan kunnialliseksi yhteiskunnan jäseneksi. Minä haluan kuitenkin ennemmin varmistaa muiden ihmisten vapauden ja turvallisuuden pitämällä törkeimmät rikolliset poissa yhteiskunnasta – tämä ajatus muiden vapauden uhkaajista on olennainen osa liberalismin perusajatusta. Toisaalta tällaista pamppulinjaa on pidetty patakonservatiivisena, mikä on sekin historian valossa perusteltua. 

Mikä minä sitten olen? 

Jos minun pitäisi yhdellä määreellä kuvata omaa ajatteluani suhteessa konservatismiin, radikalismiin, liberalismiin ja autoritarismiin, olisin varmaankin maltillisesti konservatiivinen liberaali. Liberaalikonservatiivi toiminee myös. 

Yksittäistä määritelmää tärkeämpi viesti tässä kirjoituksessa on kuitenkin se, että olen laaja-alaisesti liberaali, ja arvostan vakautta, perinteitä, isänmaatani ja kansallista kulttuuriperintöä. Toinen tärkeä viesti, jonka haluan tällä tekstillä välittää, on se, että liberaaliuden tai konservatismin näkeminen toistensa vastavoimina on melkoisen keinotekoista, ja siltä osin haluan omalta osaltani olla viemässä suomalaista poliittista keskustelua todenmukaisemmille raiteille. 

Mitä tulee politiikkaan, haluan rakentaa mahdollisimman liberaalia yhteiskuntaa, jossa jokainen saa olla omassa elämässään niin liberaali tai konservatiivi kuin haluaa.

-Pekka